|
Artikkeleita |
|
Hihittelyä ja itkua pulpetin alla |
|
Vuosien aikana on ollut monenlaisia oppilaita. Mieleeni muistuu eräs 4. luokkalainen tyttöoppilas, joka oli varsin ongelmallinen tunneilla. Hän usein käyttäytyi lapsellisesti; kikatteli eikä kuunnellut opetusta tai tehnyt annettuja tehtäviä. Oppilas konttasi usein pulpettien alla eikä osallistunut tunnin kulkuun millään lailla. Eräänä tuntina tilanne kärjistyi niin, että tyttö oli täysin mahdoton: konttaaminen pulpettien alla jatkui. Oppilas ei suostunut tulemaan pöydän alta esiin. Hän puhui, jopa itsensä tappamisesta! Kerroin oppilaalle, että käyttäytyminen on niin mahdotonta, että aion ottaa yhteyttä kotiin. Tämä oli oppilaasta aivan kauheaa. Hän itki ja huusi. Tunnin päätyttyä keskustelin oppilaan kanssa kahden ja kerroin edelleen, että aion soittaa hänen äidilleen asiasta. Oppilas ei meinannut suostua lähtemään kotiin, vaan aneli ja ”rukoili” etten vaan ottaisi puhelua äidille. Soitin asiasta tytön äidille ja keskustelimme asiasta. Äidin asenne oli tyrmäävä: hän antoi ymmärtää, että vika oli minussa. Äiti otti puolustuskannan päälle. Tyttö oli huippuhiihtäjän alku ja kysyin josko harjoitusohjelma olisi liian rankka oppilaalle, koska hän oli tunnilla usein väsynyt. Odotukset tytön menestymiselle olivat kovat. Keskustelimme puhelimessa pitkään ja äiti oli toista mieltä. Minulle tuli olo, että minussa oli vikaa. Keskustelin asiasta myös luokan opettajan kanssa. Sain tukea häneltä. Hän oli kanssani samaa mieltä, että paineet hiihtoharrastuksen suhteen olivat kotoa kovat: oppilas ei tahtonut jaksaa sen rinnalla tavallista koulunkäyntiä. Tämän kaiken jälkeen kuitenkin oppilas rupesi käyttäytymään tunneilla hyvin ja meille kehittyi hyvä suhde aina kuudennen luokan loppuun asti. Tuntui, kun olisin saanut tytön luottamuksen puolelleni. Olenkin usein huomannut, että ongelmallisissa tilanteissa tällainen kunnon yhteenotto ja kotiväen kanssa juttelu, laukaisee usein tilanteen. Tekstiilityönopettaja 33 v. |