Kertomuksia

Projektin info

Artikkeleita

 

Muistelo
Olen tehnyt käsityötä niin kauan kuin muistan. Pienenä värkkäsin nukenvaatteita ja 10-vuotiaasta lähtien tein itselle jo vaatteita. Ajattelin käsityönopettajan alaa ja hakeuduin Helsingin käsityönopettajaopiston käsityökouluun. Vuoden kestävä koulutus sai aikaan sen, että lopetin totaalisesti käsityö tekemisen. Hakeuduin luokanopettajakoulutukseen. Vasta sen käytyäni aloitin uudestaan käsityö tekemisen ja vaatteiden ompelun itselle ja suvulle.

Tämä oma kokemus on ollut kirkkaana mielessä, kun olen opettanut käsitöitä näinä 36 vuotena. Punaisena lankana työssäni olen pitänyt, että lasta ei nujerreta millään osa-alueella. Hänen ei tarvitse osata ihmeitä, että hänellä on paikkansa käsityötunnilla. Olen ottanut haasteena, että lapsi motivoituu ja lähtee hyvällä mielellä pois tunnilta. Lopputulos ei ole tärkein vaan asennoituminen ja työn jonkinmoinen loppuun saattaminen.

90-luvun alusta on jäänyt mielen tyttö, joka tuli käsityöryhmääni hiukan myöhemmin kuin toiset. Hänellä oli todella ”peukalo keskellä kämmentä”. Mutta käsityötunneille hän alkoi tulla aina vain iloisempana. Neulomisen kanssa tehtiin kovasti töitä. Työn alku oli lievästi sanottuna persoonallinen. Mutta työn edetessä työn jälki parani silmissä. Isoäidin neliöt olivat aluksi
tosi vaikeitta. Mutta tämä oppilas teki lopulta suurimman määrän niitä ja sai ainoana tossut aikaan. Tosin toinen olisi mahtunut isän jalkaan, mutta mitä siitä. Valmista kuitenkin tuli. Kolmen vuoden kuluttua hänen siirtyessä yläasteelle, tytöllä oli säilynyt myönteinen asenne käsityöhön. Minulle tämä tyttö on urani kirkkain helmi oppilaiden muodostamassa helminauhassa.

Minulla on jäljellä puolitoista vuotta, ennen kuin jään eläkkeelle. Toivon voivani olla iloksi ja hyödyksi oppilailleni urani loppuun asti.

Malla